Estääkö suojellun lajin esiintyminen hankkeen toteutumisen?

Suomessa eläinlajeista esiintyy 48, joista kaksikymmentäkolme on nisäkkäitä, yhdeksän perhosia, kuusi sudenkorentoja, kuusi kovakuoriaisia, kaksi sammakkoeläimiä, yksi matelija ja yksi nilviäinen. Eläinlajien lisäksi luontodirektiivin liitteessä IV (b) on mainittu 32 Suomessa esiintyvää putkilokasvilajia. Hankkeesta vastaavalla on lähtökohtaisesti velvollisuus olla selvillä direktiivilajien esiintymisestä sekä hankkeen vaikutuksista lajin lisääntymis- ja levähdyspaikkoihin. Vahasen projekteissa on edellisten vuosien aikana törmätty usein muun muassa liito-oraviin, saukkoihin, viitasammakoihin ja vuollejokisimpukoihin sekä eri lepakko- ja lampikorentolajeihin, joita luontodirektiivi suojelee tiukasti.

Suomessa luontodirektiivi on edellä mainituilta osin toimeenpantu luonnonsuojelulaissa. Tiukka suojelu edellyttää, että kyseisten eläinlajien lisääntymis- ja levähdyspaikat on aina säilytettävä hankkeiden ja toimenpiteiden yhteydessä, ellei niiden hävittämiseen tai heikentämiseen ole saatu poikkeuslupaa. Luontodirektiivi suojelee elinvaatimuksiltaan ja -tavoiltaan hyvin erilaisia lajeja, joten niiden lisääntymis- ja levähdyspaikan rajaaminen ja sallittujen toimien määrittely vaativat yleensä erityistä asiantuntemusta.

Yleensä esimerkiksi ympäristö- ja vesilupien yhteydessä aletaan selvittää direktiivilajien esiintymistä tutustumalla olemassa olevaan tietoon, kuten alueella tehtyihin luonto- ja lajiselvityksiin ja havaintoihin, jotka ovat ELY-keskusten tai kuntien luonnonsuojeluasioista vastaavan yksikön tiedossa. Jos aiempia tietoja ei löydy, luontoselvitys teetetään tarvittaessa asiantuntijalla. Aiemmin tehtyjen selvityksien tietoja on useimmiten tarpeen myös päivittää. Tämän jälkeen arvioidaan, voiko hankkeesta aiheutua haittaa alueella esiintyville tiukasti suojelluille direktiivilajeille. Direktiivilajit tulee huomioida hankkeessa huolellisesti jo alusta lähtien, sillä muuten ne antavat perusteen valituksille ja hanke voi viivästyä.

Jos direktiivilajin lisääntymis- ja levähdyspaikka on hankkeen vuoksi vaarassa hävitä tai heikentyä, ensin selvitetään vaihtoehtoiset ratkaisut hankkeen toteuttamiseksi. Jos hankkeelle ei löydy vaihtoehtoista toteuttamistapaa, mutta hanke katsotaan yleisen edun mukaiseksi, hankkeesta vastaava voi hakea ELY-keskukselta poikkeuslupaa luonnonsuojelulain 49 §:n nojalla. Lisäksi tulee ottaa huomioon, että tiukasti suojellun lajin yksilöiden pyydystäminen vaikkapa lajintunnistusta varten vaatii usein poikkeusluvan, sillä luontodirektiivi kieltää tahallisen pyydystämisen ja tappamisen. Poikkeusluvan hakeminen on aina viimeinen vaihtoehto, eikä sen myöntämiselle ole edellytyksiä, mikäli hankkeelle on muu toteuttamiskelpoinen vaihtoehto tai hanke ei ole yleisen edun mukainen. Hanke ei myöskään saa vaikuttaa haitallisesti lajin suotuisaan suojelutasoon kokonaisuudessaan. Kaikki direktiivilajit eivät ole Suomessa uhanalaisia.

Mikäli poikkeuslupa myönnetään, lisääntymis- ja levähdyspaikoille aiheutuvia haittoja voidaan kompensoida lajikohtaisesti, vaikkapa luomalla viitasammakoille uusia lampia tai tuomalla lepakoille lepakkopönttöjä. Yhteyksien säilyminen lajin elinympäristöjen välillä on myös tärkeää, ja yhteyksien katkeaminen voi heikentää lisääntymis- ja levähdysalueita. Esimerkiksi liito-oravien puustoisien yhteyksien säilymisestä lisääntymis- ja levähdysalueiden välillä tulee huolehtia. Joskus direktiivilajin yksilöitä voidaan siirtää pois hankkeen alta suotuisampaan elinympäristöön; näin voidaan tehdä esimerkiksi vuollejokisimpukan kohdalla. Lisäksi on syytä kiinnittää huomiota toteuttamisajankohtaan, sillä toimenpiteiden oikealla ajoituksella esimerkiksi lisääntymisajan ulkopuolelle voidaan lieventää haittoja.

Läheskään aina tiukasti suojellun direktiivilajin esiintyminen alueella ei estä hankkeen toteuttamista, mutta toimintojen sijoitusta ja erilaisia kompensaatiotoimia joudutaan usein miettimään, jotta lajin säilyminen voidaan turvata.