Sisäilmaongelman syiden etsimisestä ja korjaamisesta suojelukohteissa
Tämä artikkeli on toteutettu Vahanen-yhtiöissä. Vahanen liittyi osaksi AFRYä vuoden 2022 alussa.
Sisäilmaongelman syiden etsimisestä ja korjaamisesta suojelukohteissa – olisiko toimintatavoista esimerkiksi muihinkin rakennuksiin?
Sisäilmaongelma ei ole oma erillinen vaurionsa, vaan seurausta jostain muusta vauriosta. Se ei myöskään yleensä kehity hetkessä, vaan ongelman syntyminen voi viedä vuosia. Se voi johtua alun perin huonosti toimivasta rakenteesta, väärästä tavasta käyttää rakennusta tai se on saattanut syntyä hoidon ja ylläpidon laiminlyönnistä tai rakenteita ymmärtämättömästä korjaus- tai muutostyöstä. On erityisen tärkeää selvittää sisäilmaongelmiin johtaneet syyt, jotta ongelmat voidaan poistaa tai korjata.
Rakennussuojelusta
Taustaksi on hyvä todeta muutama asia rakennussuojelusta. Suojelun tarkoitus on säilyttää rakennus oikeastaan ikuisesti. Tavoite on säilyttää aitoihin materiaaleihin sisältyvää tietoa ja todistusvoimaa vanhoista työtavoista ja materiaaleista sekä ajan patinaa, joka kertoo rakennuksen iästä. Tämän vuoksi suojeltuja rakennuksia tulee korjata ja muuttaa vanhaa materiaalia mahdollisimman paljon säästäen ja säilyttäen.
Rakennushistoriaselvitys lähtökohtana
Hyvä tapa lähteä etsimään sisäilmaongelman syytä, on tehdä ensin rakennushistoriaselvitys. Suojellun rakennuksen korjaushankkeessa sellaista yleensä edellytetäänkin. Se vastaa kysymykseen: ”Miten rakennuksesta on tullut sellainen kuin se nyt on?”. Selvitys kertoo rakennuksen rakentamisesta, muutoksista ja korjauksista sekä käytön historiasta. Samanlaisen selvityksen voi tehdä suojelemattomastakin rakennuksesta. Rakennushistoriaselvitys puolestaan toimii apuna muille tutkimuksille, kuten kunto- tai haitta-ainetutkimuksille.
Tutkimuksissa huomioitava rakennus kokonaisuutena
Kuntotutkimuksia tehtäessä on tunnettava, miten rakenne toimii, kun se on kunnossa. Olemassa olevan rakenteen kuntoa verrataan aina rakenteen normaaliin kuntoon, ei nykymääräyksiin. Myös rakenteiden ja rakennusmateriaalien ikä ja sijainti (esim. yhteys ulkoilmaan tai maaperään) tulee huomioida, kun arvioidaan niiden kuntoa ja pohditaan mikrobinäytteiden ottamista tai niiden tulkintaa. Esimerkiksi maanvaraisen alapohjan eristeen alapinnasta löytyy lähes aina mikrobeja. Tärkeää kyseisen rakenteen arvioinnissa onkin sen tiiveys ja painesuhteet, eli onko eristetilasta ilmavirtauksia sisätiloihin eikä se, onko eristeessä mikrobeja.
Rakennukset ovat arkkitehtonisia ja rakennusfysikaalisia kokonaisuuksia, joita tulee tutkia ja arvioida samoin kuin suunnitella kokonaisvaltaisesti. Jos tehdään korjauksia tai muutoksia yhteen rakenteeseen, on sillä vaikutuksia koko rakennukseen ja sen toimintaan.
Eräs kysymys, joka nykyään usein koskettaa suojelukohteita ja jossa tarvitaan kokonaisuuden hallintaa, ovat kaksoislaattavälipohjat ja niiden ontelotilojen orgaaniset materiaalit. Rakennetta tulisi aina tarkastella suhteessa rakennuksen kokonaisuuteen, ei yksittäiseen mikrobilöydökseen. Välipohjien orgaanisen materiaalin merkitykseen sisäilman laadulle vaikuttavat mm. rakenteen toteutustapa, kosteusrasitus, vaurioitumisaste, vaurioitumislaajuus, ilmatiiviys ja painesuhteet.
Suojelukohteissa, samoin kuin muissakin rakennuksissa, on tärkeää tunnistaa, miten rakenteet toimivat, jotta ei pureta tai uusita turhaan. Uusi ympäristöministeriön asetus rakennusten kosteusteknisestä toimivuudesta huomioi tämän asian hienosti: ”Jos rakenteessa ei ole kosteustekniseltä toimivuudeltaan muutosta vaativaa suunnittelu- tai toteutusvirhettä, on korjaus- ja muutostyössä tai käyttötarkoituksen muutoksessa ensisijaisesti noudatettava alkuperäisen rakenteen toimintatapaa.”
Haitta-aineiden ja riskirakenteiden poisto ei aina välttämätöntä
Haitta-aineita löytyy kaikista rakennuksista. Osa tulee poistaa esimerkiksi siksi, että ne heikentävät sisäilman laatua tai ovat vaarallisia käyttäjille, mutta osa voidaan jättää paikoilleen. Suojelukohteissa tulee ja muissakin rakennuksissa kannattaa aina arvioida, voidaanko haitta-aineet säilyttää rakennuksessa (ei esimerkiksi ilmayhteyttä tai rakenne on ehjä eikä ”pölise”) vai onko ne ehdottomasti poistettava. Se, että jokin materiaali ylittää jätteenä ollessaan haitallisen aineen raja-arvon ei suoraan tarkoita sitä, että se on poistettava rakennuksesta, vaan että jos se puretaan, niin haitallisuus tulee huomioida purkutyössä ja jätteen käsittelyssä.
”Riskirakenne” ymmärretään liian usein ”rakenteeksi, joka tulee poistaa” samoin kuin haitta-aineet materiaaliksi, joka tulee aina poistaa. Riski on kuitenkin jonkin ei-toivotun asian mahdollisuus, joka tulee ottaa huomioon suunnittelussa, rakentamisessa ja ylläpidossa. Erityisesti suojelukohteissa, mutta myös muissa rakennuksissa, on arvioitava, tekeekö jokin aiottu toimenpide ehkä satojakin vuosia hyvin toimineesta rakenteesta yhtäkkiä riskirakenteen. Jos näin on, tulee seuraavaksi miettiä, onko toimenpide pakko tehdä vai voidaanko rakennus säilyttää ennallaan ja välttää riskirakenteen syntyminen. Ja säilyttää rakenne ja rakennus taas seuraavat sata vuotta.
Jos rakennuksessa kuitenkin todetaan tai sinne synnytetään rakennusta muuttamalla riskirakenteita, tulee niiden toimivuuden varmistamiseksi tehdä seurantasuunnitelma ja ne tulee huomioida rakennuksen huollossa ja ylläpidossa.
Ylläpito ja huolto kannattavat
Suojelukohteiden, samoin kuin muidenkin rakennusten, hoidossa, ylläpidossa ja siivouksessa olisi laadun kannalta olennaista, että työ olisi pitkäjänteistä ja perustuisi rakennuksen ja sen ominaisuuksien tuntemiseen. Sijoitus tällaiseen ylläpitoon saattaisi olla pitkällä aikavälillä hyötysuhteeltaan parempi ja säilyttäisi suojellun rakennuksen kulttuurihistoriallisen arvon sekä sisäilman laadun paremmin kuin isot peruskorjaukset. Hyvä huolto ja ylläpito ovat myös tavallisten rakennusten kohdalla järkevä sijoitus, jolla vältetään pienten ongelmien muuttuminen suuriksi.
Blogikirjoitus pohjautuu Anu Laurilan, Selja Flinkin ja Pekka Lehtisen artikkeliin "Onnistuneen sisäilmakorjauksen edellytyksistä suojelukohteessa" (Sisäilmastoseminaari 2018, Sisäilmayhdistys raportti 36, s. 221-226).
